Tässä vettä lotisevassa pimeydessä on vaikea iloita tai innostua mistään. Vaatii suurta voimanponnistusta aloittaa mitään tehtävää, eikä vain siirtää sitä valoisammalle ajalle. Ja valkeuden tullessa pitää aikaa käyttää ulkoiluun… Mutta, yksi päivä tänä synkkänä ajanjaksona valaisi koko viikon. Silloin oli kaiken lisäksi viikon ainoa aurinkoinen päivä! Olin väitöstilaisuudessa Otaniemessä, ensimmäistä kertaa elämässäni. Onneksi akateemisuus on minun elinaikanani muuttunut pölyisestä pönötyksestä huomattavasti rennompaan ja iloisempaan suuntaan. Rento ja poikamainen ulkomainen opponentti poisti väittelijän jännityksen ja pari tuntia jaksoi väittelyä hyvin seurata asiaan perehtymätön kuulijakin. Tutkijan työ, vaikkei enää ehkä ole pelkkää yksin puurtamista, vaan on enemmänkin projektiluontoista ohjaajineen ja tiimeineen on kuitenkin erittäin pitkäjänteistä ja henkisiä voimavaroja vaativaa. Näin luulisin. On hyvä, että tutkijan elämässäkin on juhlia, joihin myös lähipiiri voi osallistua! Illalla karonkassa, perinteisenä säilyneessä ravintolassa, ei ollut tietoakaan pidättäyneisyydestä ja akateemisesta vaikenemisesta vaan tunnelma pysyi rentona ja äänekkäänä. Oli hienoa, että sain olla mukana, vaikka alunperin olin epävarma osallistumiseni suhteen (hammasongelmien takia). Onnistuin unohtamaan ilmiasuni tietäessäni, että eihän siellä minua juhlittu. Eikä minun tarvinnut olla keskipisteenä, vaan sain keskittyä nauttimaan hyvästä päivällisestä ja tunnelmasta sekä kuuntelemaan puheita. – Tohtorinpromootio järjestetään noin vuoden perästä, johon asti hieno silinteri (tai miksi tohtorin päähinettä sanotaankaan) saa odottaa säilytyksessä.
http://promootio.aalto.fi/fi/the_ceremonial_conferment_of_degrees_of_the_schools_of_technology/
Merkinnät RSS-syötteenä