Otetaan mitä on

Huomasin, että Helsinki Lit -tapahtuma on alkanut tänään. Mukana on monia kansainvälisestikin tunnettuja ja itseäni kiinnostavia kirjailijoita. En kuitenkaan pääse tällä(kään) kerralla paikalle, mutta luotan, että suurin osa keskusteluista tulee myöhemmin Teemalta. – Lukemisinnostukseni lisääntyy keväällä valon lisääntymisen myötä ja on huipussaan keskikesällä. Vähän kumma, luulisi, että syksyn ja talven pimeydessä olisi hyvä paeta kirjojen maailmaan. Mutta ei, keinovalojen ja silmälasien kanssa lukeminen tuntuu hankalalta, kun joutuu lisäämään valoa ja remppaamaan silmälaseja edestakaisin, että näkisi lukea. Jostain syystä tekstit ovat haalistuneet ja kirjaimet pienentyneet… Toukokuisten hellepäivien aikan luin Äitenpäiväksi ostamani Elena Ferranten teoksen. Oli helppo eläytyä 1950-60 -lukujen hikiseen Napoliin. Aika paljon lapsuus ja yhteiskunnallinen kehitys vaikuttivat samanlaisilta kuin Suomessakin. Paitsi että, isät olivat enimmäkseen pienyrittäjiä (suutareita, baarinpitäjiä) ja äidit kotirouvia. Meillähän kaupunkien työpaikat olivat tehtaissa, konepajoissa, satamissa jne. Lainaus sivulta 32: ”En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa… Naiset tappelivat vielä enemmän kuin miehet, kiskoivat toisiaan tukasta, satuttivat toisiaan. Pahan tekeminen oli kuin sairaus.” Tuleepa mieleen Anna Magnanin ja Sofia Lorenin elokuvat. – Ilmojen viilennyttyä otin käteeni jo pari vuotta hyllyssä odottaneen kirjasen ”Hoivakodin kissa Oscar”. Sen aloittaminen oli jäänyt, koska pelkäsin tarinan olevan liian surullisen, niinkuin eläintarinat usein ovat. Onneksi ei, sillä sekä kirjan kirjoittaja, että kääntäjä olivat miehiä, joilla ei kait ollut mitään tunnesiteitä kissoihin. Eikä tuntemusta kissojen käyttäytymisestä. Kuten monessa asiassa, hyvin tehty työ ei osu silmään, mutta huono kiusaa koko ajan. Sellaista oli tämän kirjan käännöstyö, kuin suoraan Valittujen Palojen viisikymmentä luvun sanasta sanaan -käännöksissä! Oscar kissan tekemisistä hoitokodissa Rhode Islandilla (pinta-alaltaan pienin osavaltio itärannikolla)  kerrottiin, mutta enemmän sain tietää dementian hoidosta Yhdysvalloissa ja kirjan kirjoittaneen lääkärin (David Dosa) omasta kroonisesta sairaudesta. Lainaus sivulta 201: ”Jokainen hoito, toimenpide ja koe oli järkevä viimeisten tietojen valossa, mutta kokonaiskuva oli hukassa. Kukaan ei kysynyt miksi, sen sijaan huudettiin: täyttä höyryä eteenpäin!” –  Kuulostaako tutulta?

Heleätä hellutaita! Satoi tai paistoi.

Kiittämättömyys on maailman palkka:
http://www.hs.fi/kotimaa/a1462930625859

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1463027644353

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1462854655704

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1462939699515