Otetaan mitä on

Jos mistä olen elämässä iloinnut, niin siitä, että olen saanut elää rauhan ajalla jo näinkin vanhaksi. Kuitenkin, jo maantieteellisistä syistä johtuen, tuntuu kuin koko elämäni ajan olisi Suomen yllä roikkunut sodan uhka. Kun olin lapsi, sodan läheisyys tuntui jokapäiväisessä elämässä. Menetettyä Viipuria haikailtiin takaisin ja oletettiin, että sinne pääse vielä muuttamaan. Alkaessani jotain tajuta, älysin, että maailmansotien välissä oli vain kaksikymmentä vuotta. Sitten aloin pelätä, että sota alkaa kuusikymmentäluvulla, juuri kun olen aikuistumassa. Onneksi niin ei käynyt. Tällä vuosikymmenellä sodan uhka on tullut taas arkipäiväiseen elämään. Ukrainan tapahtumat avasivat toivottavasti silmät hyvänuskoisimmiltakin optimisteilta. Ja sitten Syyrian sota ryöpsähti myös kaikkien silmille. – Pieni naapurimme Viro, kiirehti liittymään Nato-puolustusliittoon heti EU:n jäsenyyden saatuaan. Eikä siellä ole voinut parina viime vuonna välttyä näkemästä Naton läsnäoloa. Virossa myös puhutaan paljon enemmän Euroopassa nyt käynnissä olevista taisteluista. Päivittäin sain lukea lehdistä jonkun tunnetun virolaisen suorasukaista pohdintaa sodan läsnäolosta. Toomas Alatalu (Õhtuleht 23.3.2016) kirjoitti, että Eurooppa ei ole tajunnut olevansa sodassa, ja Andres Herkel (Õhtuleht 30.3.2016) kirjoitti: ”Sota” on käynnissä kahdella rintamalla. Hän toteaa, ettei kyseessä ole perinteinen sodankäynti, vaan hybridisota, infosota ja psykologin vaikuttaminen kyseenalaisin keinoin. Tapetaan ikäänkuin selän takaa ja satunnaiseksi uhriksi voi joutua kuka tahansa. Kirjoittaja sanoo myös, ettei pidä unohtaa, että äärimuslimien lisäksi vastassa on toinenkin voima, joka on paljon organisoidumpi ja voimakkaampi,  nimittäin Venäjä. Pelosta ja naiiviudsta jo saatu tarpeeksi. Metro-lehdestä luin eilen, että Putin on perustanut kansalliskaartin Venäjän sisäisen

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1459909221077

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1459992818685

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1460078335711