Eilen koin ihan painajaismaisen päivän minulle niin tutussa naapurissamme. Paljastan nyt omia pankkisalaisuuksiani: koska minulla on ollut pieni loma-asunto Virossa lähes kaksi vuosikymmentä, oli aikoinaan järkevä avata pankkitili siellä. Hansa pank oli luonteva vaihtoehto, jossa solmin suoraveloitussopimukset asunnosta kuukausittain aiheutuvien kulujen maksamiseksi. Kaikki sujui hyvin, vaikka pankiksi vaihtuikin ruotsalainen Baltiassa toimiva pankki. Täytettyäni 60 vuotta, sain Seeniorkaartin, jonka avulla sai joistakin liikkeistä alennuksiakin. Siirsin kuukausittain tilille rahaa pienehköjä summia, joilla pystyin sitten Virossa ollessani tekemään ostoksia ja maksamaan esimerkiksi matkavarauksia. – Kaikki meni ihan hyvin tähän asti, yleensä asioin Pärnun ”Konserttimajan” konttorissa, jossa tulin hyvin ymmärretyksi. Mutta nyt, kun jouduin luopumaan asunnostani (myynnistä ei voi puhua), ajattelin siirtää tilille jääneet rahat Suomeen. Siirto kyllä onnistui, mutta sain siirtää vain 200 euroa/päivä, en tiedä, olinko itse asettanut kyseisen rajan, vai mistä se johtui… Samaan aikaan Tallink tarjosi edullisia risteilyjään, joten ajattelin käydä Tallinnassa selvittämässä, miten saan siirrettyä rahat ja mahdollisesti lopetettua tilin. – Se oli erittäin tyhmä päätös, tajuan sen nyt. Laivalla sain kielitaidottominta ja tylyintä virolaista palvelua ikinä. Mutta ei se vielä mitään, aamulla ennen kymmentä olin Hobujaaman konttorin eteisessä, jossa on myös automaatit erilaisia toimintoja varten, jonottamassa Lasnamäen babuljoiden kanssa. Rouvat olivat hyvin kiukkuisia, jos joku yritti kiilata jonossa. En yrittänyt. Olin varustautunut passilla ja virolaiseen tiliini liittyvillä papereilla ja korteilla sekä suomalaisen pankkini tilinumerolla. – Aikanaan paikallinen ”administrator” ohjasi minut suurinpiirtein ikäiseni pankkivirkailijan luo, vaikka viereisessä pilttuussa istui nuori miesvirkailija (jolla olisin odottanut olevan tarvittava tietotekniikka hallussaan), ja esitin asiani. En nähnyt minkäänlaista päätettä naisen edessä. Siirto suomalaiselle
tililleni sujuisi ulkomaanmaksuna ja virkailija alkoi täyttää käsin tarvittavaa lomaketta. Kävi ilmi, ettei hän tuntenut suomalaisia pankkeja nimeltä eikä ymmärtänyt antamaani FI-alkuista tilinumeroa. – Kamelin selkä katkesi siinä vaiheessa kun en muistanut suomalaisen pankin Swift-koodia. Se oli tullut ”itsestään”, kun tein siirron nettipankissa. En löytänyt pankin puhelinnumeroa, josta kysyä koodia. – Sen siitä saa, kun yrittää pärjätä ilman älypuhelinta! Virkailija tolkutti vain, että Viro ja Suomi ovat eri maat. Totisesti ovat! Kun en muistanut koodia, sanoin lopettavani tilin ja ottavani rahat käteisenä. Se ei onnistunut, koska olin tullut väärään konttoriin, olisi pitänyt mennä Liivalaian toimipisteeseen, jossa käsitellään käteistä rahaa. ”Sitäpaitsi lopettaminen tulee hyvin kalliiksi” totesi neuvostoajalla oppinsa saanut virkailija voitonriemuisesti. Saihan hän tyhmää suomalaista nöyryytettyä ja alistettettua viimeisen päälle! – En nöyrtynyt vaan läksin paikalta pois ihan raivona. Olin tehnyt täysin turha reissun Helsingistä Tallinnaan. Aikaa ei ollut enää mennä pankin toiseen konttoriin. Mutta, tilanne jatkuu: seuraavalla kerralla täytyy katsoa etukäteen mihin konttoriin menee, varustautua Swift-koodilla ja kaikella muulla tiedolla, jota mahdollisesti Virossa tarvitaan. Ja varustautua henkisesti taistoon. Ellen sitten onnistu selvittämään tilannetta sähköisesti… – Turhauttavinta oli tajuta, etten vuosikymmenten aikana ollut oppinut Virosta ja virolaisista mitään. Todellisuuksia ja käytäntöjä on moneksi niin pienessä (digitalisaation ihme)maassakin.
Asiakaslähtöinen pankki:
Merkinnät RSS-syötteenä