Otetaan mitä on

Loman viimeisellä viikolla sairastuin kovaan kurkkukipuun. Se on outoa, koska eläköitymisen jälkeen olen välttynyt flunssilta lähes täysin. Viime viikonloppuna olin todella kipeä, eikä tauti ole vieläkään hellittänyt. Lääkitsin itseäni buranalla, imeskeltävillä apteekin kurkkutableteilla, suolavesikurlauksilla ja kuumilla juomilla sen verran, että pystyin tiistaina matkustamaan takaisin. Yhtä tuskaahan se oli olla kuumeisena liikkeellä hellepäivänä. Muutenkin, kesällä aika sairaana tuntuu menevän vielä enemmän hukkaan kuin talvisaikaan. Mutta, ei auta, täytyy vain yritttää ottaa iisisti.. Loman alussa, menomatkalla, sen viimeisen etapin aikana, jouduin paikallisen bussikuskin tylyttämäksi siihen malliin, että ajattelin viettäväni viimeisen kesäloman sillä seudulla. Sama äijä on soveltanut minuun neuvostoaikana saamiaan oppeja jo viisitoista vuotta. Kyläläisten tylyyskin oli ennallaan. Onneksi on ne muutamat mukavat ihmiset, muuten olisin lopettanut lomailut jo paljon aikaisemmin. Mutta, kait se on samanlaista suomalaisissakin kylissä? Tunkeilijaa ei oteta omaksi. Minulla ei ole juuri muuta kokemusta varsinaisesta maaseutuelämästä, kuin Virossa hankittu. Mielialani parani hieman, kun luin paikallisista lehdistä virolaisten kokemuksia huonosti käyttäytyvistä bussikuskeista. Lisäksi luin erään naisen elämäntarinan, jossa hän kertoi, miten tylysti hänet vastaanotettiin kylässä, jossa kuitenkin hänen sukulaisiaan oli asunut. Ehkei syynä olekaan kansallisuuteni? Ne ovat vain niin tylyä porukkaa. Ehkä minä kuitenkin vielä ensi kesänä..

Kesää odotellessa heinäkuu kului lahden toisella puolellakin, vasta kuun vaihtuessa elokuuksi alkoivat helteet. Sen tähden ihmettelin paria luonnonilmiötä, joihin en ollut lämpimämpinä kesinä törmännyt. Virpi Hämeen-Anttilan uusin kirja on muistaakseni nimeltään ”Käärmeitten kesä” ja sellainen oli minulla. Pariin vuoteen en ollut maassamatajia nähnyt, vaikka niistä oli aikaisemmin varoitettukin Viron lehdissä ja radiossa. Nyt ei varoitettua ja varoittamatta nekin otukset aina ovat jalan alle tunkemassa. Metsissä ja pöheiköissä tömistän jalkoja, enkä niissä ole käärmeisiin törmännytkään, mutta nyt, lähes heti tultuani astuin melkein yhden lonkeron päälle tienpuolen ilmoitustaulua katsoessani. Valtavan pitkä harmaa kiemurtaja suhahti jalkani vierestä kuin pikajuna Korson asemalla. Seuraavaksi näin, jos mahdollista, vielä pidemmän pikimustan hitaamman luikertajan runsaasti käytössä olevalla rannan kävelytiellä. Oli pilvinen ilma ja illalla kuuden paikkeilla, joten silloin ei lisäkseni ollut muita liikkeellä. Käännyin takaisin. Sen jälkeen en kävellyt huolettomasti missään. Yhden auton alle litistyneen lyhyemmän matelijan näin kylläkin. Virolaiset tutut sanoivat, että Latvian puolella on nähty punaisia käärmeitä, joiden arveltiin olevan luontoon päästettyjen tai karanneiden lemmikien (?) ja kyiden sekasikiöitä. Yäk. Olen päässyt pahimmasta käärmeenpelostani, mutta ainahan on se pelko, että jos iljetys pääsee puremaan, mistä saa apua niissä oloissa? –  Miellyttävämpi ilmiö ja yllätys oli vadelmasadon paljous. Ikinä en ole rannan puskissa niin paljoa satoa nähnyt. Keräsin marjat pariin keittoon ja yhteen piirakkaan sekä söin aina ohi kulkiessani. Ihmeellistä oli marjojen puhtauskin, matoja niissä ei ollut. Lisäksi naapuri toi pariin otteeseen talon takaa keräämiään valtavan suuria vadelmia, jotka olivat villiintyneistä puutarhavadelmapuskista. Kävin niitäkin keräämässä kerran. Pakko oli ostaa hillosokeria ja keittää hilloa, jota tuli kolme suurehkoa purkillista. Painaviahan ne olivat, joten pystyin tuomaan mukanani vain yhden. Punkeista varoitettiin Virossakin, mutta onneksi niitä ei lahkeisiini takertunut marjankeruureissuilla.