Ei suuria muutoksia

19.03.2018, lila46

Ikkunastani näen, kuinka siniristilippu lieuhuu lumisateessa, onneksi ei kenenkään suomalaisen suurmiehen kunniaksi tällä kertaa, vaan vähänarvostetun suurnaisen, Minna Canthin. Kauan se vei, ennenkuin hän sai oman päivän ja vieläpä liputuksen (2007 ?), miehet vetosivat kuluihin, eli naiselle on liian kallista liputtaa! Tänään on tasa-arvon ja Minna Canthin päivä. Tasa-arvo ei ole paljoakaan (naisten kannalta) edistynyt hänen ajoistaan. Täytyy vain ihmitellä, miten ajankohtaisia hänen näytelmänsä yhä ovat. Ja minkälainen selvinnäkijä, liikenainen ja äiti hän oli aikana, jolloin naisen elämä oli joka tapauksessa hankalampaa ja turvattomampaa kuin tänä päivänä. Vaikka edistystä onkin tapahtunut, jokaisen päivän pitäisi olla Minnan päivä! https://fi.wikipedia.org/wiki/Minna_Canthin_p%C3%A4iv%C3%A4– Kävin viikonloppuna harrastamassa kaupungin kulttuuritoimen järjestämää ja tukemaa kulttuuritoimintaa. Taas kerran ajattelin, että miksi mennä keskustaan, kun muutaman bussipysäkin päästäkin löytyy kaikenlaisia kulttuurihelmiä? Ihan ex-tempore tilaisuuksiin osallistuminen ei onnistu, koska tilat ovat piehehköt. Lippu on syytä hankkia etukäteen. Tosin on monia ilmaistilaisuuksiakin, mutta silloin täytyy olla paikalla hyvissä ajoin. – Sain naisenergiaa rautaisannoksen jo perjantai-illan konsertissa, jonka tarjosivat virolaiset kyökin naiset. Yhtyeen”Naised Köögis” muodostaa neljä monilahjakasta ja korkeasti koulutettua naista, jotka musiikin lisäksi tarjoavat paljon visuaalistakin iloa. Kolme nuorta vaaleaa naista (Kristiina Ehin, Katrin Laidre, Sofia Joons) ovat kuin keijukaisia tai prinsessoja pitsi- ja tylliunelmissaan ja heidän kuningataräitinsä tummemmassa asussaan on Kairi Leivo Viljandin Pärismuusika Keskuksesta. Äitejä kaikki naiset ovat myös oikeasti. Virossa lapset saadaan nuorina, opiskelut eivät sitä estä. https://et.wikipedia.org/wiki/Naised_K%C3%B6%C3%B6gis
Lauantaina oli meno toinen, kun kävin katso.massa tuoreen Oscar-voittajan ”Three Billboards Outside Ebbing, Missouri”. Päähenkilö ei vaatteilla koreillut, taisi olla samoissa haalareissa koko elokuvan ajan. Päättäväinen nainen, tytärtään sureva äiti, pisti toimeksi kyllästyttyään miesten saamattomuuteen. Amerikkalainen yhteiskunta on uskomattomuudestaan ja raakuudestaan huolimatta uskottava. Juuri sellaista siellä on. Ja se väkivaltaisuus ja asemyönteisyys, jonka luulisin johtuvan yhteiskunnan turvattomuudesta, (pitää olla jotakin kättä pidempää) on minun mielelstäni ainakin osittain syytä USA:n osallistumisesta muun maailman sotiin ja konflikteihin. Euroopasta, Vietnamista, Afganistanista ja Irakista on palannut takaisin sotien traumoittamia miehiä, jotka eivät voi unohtaa näkemäänsä ja kokemaansa. Epätoivoisiin tekoihin ryhtyvät he, (naisetkin) joilla millään ei ole enää mitään väliä ja jotka haluavat vain kostaa… Olihan mukana The Real Detectivekin, joka olikin leffan ehkä sympaattisin hahmo. Poliisipäällikön roolissaan hän sanoi, (totuuden) amerikkalaisista poliisivoimista: jos kaikki rasistit ja homojen vihaajat poistettaisiin, sinne ei jäisi montakaan henkeä ja uusia olisi vaikea palkata. (vapaa lainaus). – Tasa-arvosta sanoisin, että on yksilökysymys, kuinka tasa-arvoiseksi tuntee itsensä. Tasa-arvoa ei anneta eikä oteta väkisin. Alistua ei pidä, eikä suostua alistettavaksi. Vahvoja naisia on ollut kautta historian.