Otetaan mitä on

Ensi sunnuntaina on laskiainen. Olenkin etsiskellyt jo pari viikkoa purkkihernekeittoa (lähinnä) S-ryhmän kaupoista. En onnistunut löytämään, vaikka kaikki alimmatkin hyllyt kolusin. Ajattelin, että onkohan herkun valmistaminen lopetettu tykkänään, koska se oli halpaa ruokaa jo ennen hintojen ”halpuuttamista”. Siksi ilahduinkin, kun Tarjoustalo ilmoitti myyvänsä hernekeittoa 7 purkkia viidellä eurolla. Lähdin heti tänä aamuna sitä ostamaan ja sainkin rokkaa koko kevään varalle. Lapsuuden inhokkisapuskasta on tullut himokkia, jonka ajatteleminen tuo veden kielelle. Muistan, kuinka alakoululaisena istuin joka viikko hernekeittopäivänä koulun ruokalassa yksinäni muiden lähdettyä ja yritin saada tököttiä alas kurkustani. Itkin ja söin siihen asti, kunnes opettaja tuli minut armahtamaan. Ei se vihreä väri, eikä liemi, eikä herneet, vaan ne suuret valkoiset läskiklöntit tekivät ruoan syömisen minulle mahdottomaksi! Sotien jälkeen läskiä käytettiin runsaasti ja lautanen piti syödä tyhjäksi, olipa sillä mitä hyvänsä. Jotenkin minä onnistuin saamaan ruoanjakelussa aina suurimman ihrapalan emalikulhooni. Olin kait sen verran ruipelo. (Mitä nyt on vaikea uskoa.) Purkkihernekeittoon tutustuin, niinkuin muutkin, opiskeluaikoina, jolloin sitä pisteltiin naamaan jopa kylmänä suoraan purkista. Purkkikeitossa ei läskisattumia ollut muuta kuin hyvin pieninä kuutioina, jotka noukin pois. Myöhemmällä iällä hernekeittopurkki on ollut yleensä aina kaapissa vararavintona. Siksi tunsin tänä talvena jopa puuttetta, kun ei soppaa meinannut löytyä. En enää viitsi itse keittää hernekeittoa olenkaan, koska yksinelävälle se tuntuu liian suurelta hommalta. Kun kaapissa on purkkihernekeittoa ja näkkileipää ei tarvitse nälkää kärsiä.