Naapurin kyydissä

13.10.2017, lila46

Pari viikkoa olen elänyt zombien elämää ja mikäs siinä, kun Halloweenkin lähestyy. Kahdeksan päivää istuin ja kuljin täysin vailla omaa tahtoa porukan mukana. Maanantai-iltana kotiintultuani olin niin väsynyt, että zombeilu on jatkunut koko viikon ja mitä muuta olisi voinutkaan iänikuisessa vesisateessa? Tänään, auringon näyttäytyessä, osoitan jonkinlaisia virkistymisen merkkejä ja suunnittelen ostavani huomenna kausilipun bussiin alkaakseni elää suomalaisen eläkeläisen normaalia elämää (joka tosin ei paljoa zombien olosta poikkea). – Nyt minulla on laaja kokemus itäeurooppalaisista hotelleista, joista matkatoimisto käytti ilmausta ”ei yksikään alle kahden tähden”. Kymmenen vuorokauden aikana yövyin yhdeksässä hotellissa, koska mennen tullen jouduin ottamaan huoneet Virosta bussin hankalien meno- ja paluuaikojen takia. Joka ilta tultiin paikalle kello 22 jälkeen ja aamulla lähdettiin kello kahdeksan paikkeilla. Vain kaksi yötä olimme samassa hotellissa Brasovissa, hotelli valitettavasti oli huonompaa tasoa. Skaala meni minun mielestäni yhdestä tähdestä neljään tähteen. Mutta aina oli puhtaat lakanat vuoteessa ja aamulla leipää ja leikkelettä tarjolla. Hotellien nimet jäivät minulle epäselviksi, kuten kaupunkienkin, joskus oli maakin kateissa, mutta bussi kulki eteenpäin ja matka jatkui. – En päässyt istuinpaikkaa valikoimaan, koska astuin kyytiin viimeisenenä. Jonon hännillä olin yhtä hyvin vessa- kuin ruokajonoissakin. Kanssamatkustajat sanoivat sen johtuvan siitä, että ovat eläneet Neuvostoliitossa ja niinollen tottuneet jonottamiseen ja etuilemiseen. Minä hitaana suomalaisena en pärjännyt niissä skaboissa. Vierustoverini nähdessäni iski pakokauhu, hän näytti Vlad Seivästäjän pohjoisen haalealta versioilta. Ja käytös, kun kysyin, voisinko istua käytäväpaikalla, siihen töykeästi vastattiin, että on pitkät sääret joita täytyy voida oikoa. (Ei ne sen pidemmät olleet kuin minullakaan, mutta leveässä mieshaarassa piti tyypin istua koko matka, olisi oikonut koipiaan käytävän puolelle…) – Ahtauduin ikkunapaikalle, jonne päästäkseni piti kömpiä vierustoverin laukun yli, koska hän ei suostunut nostamaan sitä ylös tavarasäilöön. Paikallisen Pipi Pikksukkan näköinen opas kuulutteli: Tämä bussi on meidän kotimme kahdeksan vuorokauden ajan! Siinä vaiheessa tunsin ahdistavaa pakokauhua. Samalla tajusin kuitenkin, että tämä kakku minun on vain lusittava, pakoon en voinut lähteä, koska halusin kiihkeästi Transilvaniaan. Äänettömyyden vallassahan matka meni. Eipä tarvinnut minunkaan yrittää olla kohtelias vieraalla kielellä. – Virolaisille matkanjohtajille tuntuu muuten olevan pahin mahdollinen katastrofi, jos matkalle änkeää mukaan suomalaisia. Nytkin oli reissussa bussillinen eestiläisiä ja yksi suomlainen. Minulle sanottiin, että onneksi puhun viroa, sillä kaikkein pahimpia ovat kieltätaitamattomat suomalaiset. Kielitaidostani huolimatta, jos lähestyin opasta tarkistaakseni lähtöajat ja kohtauspaikat, minua mulkoiltiin vihaisesti ja vastaus tuli tiuskaisemalla. Pelättiin, että alan ”virisemään” jostakin. Ajan ilmauksissa naapurit käyttävät paljon ”veerand” sanontaa (vartti), enkä aina tiedä, onko kyseessä varttia yli vai varttia varttia vailla tasatunnin… – Olihan matkassa mukana ihan mukaviakin (enimmäkseen eläkeikäisiä) matkakumppaneita, joiden kanssa oli hyvä jutella. Suomea ja suomalaisuutta arvostettiin, mikä auttoi minua säilyttämään jonkinlaisen omanarvontunnon. Mutta, yli 5000 kilometrin pituisen matkamme lähetessä loppua oli kaikkien katse muuttunut enemmän tai vähemmän lasittuneeksi. Käytin usein aurinkolaseja sisätiloissakin, pelkästään koska en tajunnut riisua niitä. Ja parempi olikin, eipähän tuijottava katseeni näkynyt.