Otetaan mitä on

Kävin eilen, koska ilma oli keväinen, mutta lenkkipolut auttamattoman jäiset,  kauppakeskuksessa. Elämäntapaan, jota en ihaile, kuuluu viikonlopun vietto kauppakeskuksissa. Sorruin siellä käyntiin tämän kerran itsekin, vaikka en ymmärrä, miksi eläkeläisen pitäisi sellaista tehdä, kun arkenakin on hyvää aikaa. Tajuan kyllä, että työssäkäyville ja lapsiperheille sunnuntaishoppailu on ehkä ainoa mahdollisuus mennä koko perheen kanssa ostoksille. No, joka tapauksessa: aukiolleissa vaatekaupoissa vaelteli pari ihmistä, samoin ravintolassa ja kahviloissa oli pari asiakasta kussakin. Vain ruokamarketeissa oli kassajonoa. Ostin lisäravinteet ja pölyhuiskun, joita olin lähtenyt hankkimaan ja suoriuduin ulos.

Asiakkaiden, joita ennen sanottiin potilaiksi, puutteesta ei sen sijaan kärsi terveydenhoito, ainakaan Koillis-Helsingissä. En saanut lääkäriaikaa, kun yritin varata sitä joulukuussa. Tänään oli pakko soittaa apuvälineistä. Sain samalla varattua ajan kuukauden päästä terveydenhoitajalle, joka sitten päättänee lääkärissä käynnistä. Reseptejä olisi auliisti uusittu, mutta kun se ei pelkästään riitä. On tarve keskustella lääkärin kanssa hoidostani ja lääkityksestä. Diabeetikkona tunnen olevani heitteillä. Ymmärrän kyllä, että ruuhkaa on, koska terveyskeskus on pieni ja vanhanaikainen, ei sinne mahdottomasti hoitohenkilökuntaa edes mahdu. Asiakasmäärä on sen sijaan aluerakentamisen ansioista varmaankin tuplaantunut. Huominen päivä kuluukin sitten idän ja lännen eli Herttoniemen ja Meilahden väliä reissatessa hoitotarvikkeita hankkimassa!