Helatorstai kului valtiollisten hautajaisten merkeissä. Narvan marssin surullinen poljento soi korvissa vieläkin. En mennyt keskustaan katsomaan saattoa (televisiosta minä Kekkosenkin hautajaiset muistan katselleeni), vaan seurasin ruutua hyvässä seurassa. Lohtua hartaaseen tilaisuuteen toi alkukevään tuore vihreys ja leuto sää. Syksyisessä sateessa kuolema hautajaisineen tuntuu paljon raskaammalta. Eniten murehdimme rouva Tellervo Koiviston jaksamista pitkän päivän aikana. Miten surun keskellä pitää ikääntyneenä selvitä pitkästä ja fyysisestikin raskaasta päivästä. Mutta tyynenä hän saattoi miestään tyttärensä ja vävynsä tukemana. Koko kansan Manu on poissa, mutta maailma jatkaa pyörimistään. Totuus on, että poismeno korkeassa iässä on luonnollinen päätös elämälle.
Jokainen maailmanaika vaatii omanlaisensa johtajan.
Vasta historia kertoo kuinka hyvin on onnistuttu johtamisessa. Ja vaikka presidentin valtaoikeudet olisivatkin vähäiset, kansan luottamus kertoo jo paljon. Ja kansan muisti on pitkä. On niin vähän asioita nykyään, joihin voi luottaa (oikeuslaitokseen viimeiseksi). Itseluottamuskin on monasti kateissa nykyisessä hullunmyllyssä. Yhteisen kokemuksen suomalaisena olemisesta tällainen valtiollinen tapahtuma ainakin minulle antoi ja rauhoittumisen arkisista touhuista ja ajatuksista. Ja rumasta todellisuudesta.
Pariisi ei opettanut.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005223496.html
Merkinnät RSS-syötteenä