”Aika entinen ei koskaan enää palaa”, eikä ole tarviskaan. Ainakin minulle nykyisellä iälläni kaikki matkat ovat kuitenkin nostalgiamatkoja. Usein jossakin ennaltakäymättömässäkin paikassa tulee yhtäkkiä sama tunne kuin lapsena joskus viisikymmentäluvulla: lauantaisen kesäillan rauha maisemassa. Viimeksi minulle tuli se lauantai-illan tunnelma Viljandin pikkukaupungissa kesäkuun alussa. Lapsena tunnelma tuli siitä, kun pyhän vietto alkoi kello 18 ja radiosta kuuluivat lauantain toivotut. Oli valoisaa, aurinko paistoi vielä, saunat tuoksuivat ja liikennettä oli hyvin vähän. Nimenomaan Baltiassa sitä rauhaa voi etsiä ja löytää pienistä vanhoista kaupungeista, kesäkuisella lomallani koin sitä Viljandin lisäksi Pärnussa ja Latvian Ceciksessä ja Salascrivassa. Kyllä tunnelmaan pääsee Suomenkin pienissä rannikkokaupungeissa, joissa on säilynyt vanhoja rakennuksia ja kapeita katuja. Luultavasti maaseudullakin, jos tunnistaa ja aistii sen. Ehkä suurkaupunkien liepeilläkin, riippuen siitä, missä on lapsuutensa viettänyt. Yllättävin paikka ja ehkä ensimmäinen, jossa kesäisenä lauantai-iltana tunsin lapsuuden tunnelman, oli Vladimirin kaupunki sydän-Venäjällä parikymmentä vuotta sitten. Miksikäs ei. Vladimir on ikivanha venäläinen kaupunki, jossa aistii siellä eläneiden askeleet jopa tuhannen vuoden takaa. Samoin on Baltian vanhoissa kaupungeissa. Suomessa perspektiivi on vain sadan tai satojen vuosien mittainen. https://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir https://fi.wikipedia.org/wiki/Salatsi
http://www.hs.fi/kotimaa/ http://www.msn.com/fi-fi/uutiset/narendramodi/yle-turvapaikanhakijat-eiv%C3%A4t-suostu-majoittumaan-keuruun-vastaanottokeskukseen/ar-AAhAyeM