Eilen kävin katsomassa elokuvan, jollaista en ole ennen nähnyt ja jollaista en halua enää ikinä nähdä. Ei, siinä ei ollut liikaa väkivaltaa eikä seksiä, koko filmi oli vain niin liikaa ja raskas katsoa, koska juuri mitään ei valkokankaalla tapahtunut. Andorra-teatterissa vietettiin espanjalaisen elokuvan viikkoa, olin nähnyt siitä pienen maininnan ilmaislehdessä. Ja olenhan aina ollut espanjalaisten elokuvien (Almodovar) ja tv-sarjojen (Serranon perhe) ihailija ja harrastaja. Mutta nyt: kun elokuva alkoi, se oli väritykseltään kuin mykkäfilmit aikoinaan, ei musta-valkoinen, vaan tasaisen harmaa. Siinä missä, mykkäfilmeissä juoksenneltiin ja hosuttiin hirveästi, tässä käveltiin hitaasti, kamera oli usein kuvannut ovenraosta tyhjää tilaa, eikä mitään tapahtunut. Äänimaailma oli sellainen, että kuului pelkästään elämän normaaleja hälyääniä, liikennettä jne. tai, jos puhetta oli, se tuli lakkaamattomana papatuksena. Kaksi tuntia oli painajaista, jotkut lähtivät kesken pois. Jäin istumaan, ensin odottaen, että harmauden sijaan tulisi värejä ja sitten tajutakseni mitä tapahtui. Lopulta tajusinkin, mutta jäi epäselväksi, oliko tämä ”Uni ja hiljaisuus” dokumenttikuvaus erään perheen elämästä vai käytettiinkö siinä näyttelijöitä? Jos olisin ollut vielä työelämässä mukana ja mennyt teatteriin suoraan työpaikalta, elokuva olisi tarjonnut täydellisen rauhoittumisen tilan ennen kotiin menoa. Mutta nyt, olin odottanut toisenlaista (virkistävää ja virikkeellistä) kokemusta. Joka tapauksessa, ensi viikolla 22.-26. lokakuuta vietetään latinalaisen amerikan elokuvafestivaalia. Suunnistan sinnekin jonakin iltana. www.cinemaissi.org
Merkinnät RSS-syötteenä