Kulttuuri,Ulkomaat,Yksineläminen
Ehtoona muutamana katsoin noin puolet Dokumenttiprojektin ”Syyrialainen rakkaus” -filmistä. Sen kuvaaja oli oli käsittääkseni skotti, joka oli seurannut samaa perhettä useamman vuoden ajan. Muistelen, että mies ja lapset (kaikki poikia) majailivat jo Turkissa, kun aloin katsoa. Äitiä kaivattiin pelastamaan heidät ja auttamaan turvapaikanhakijoiksi Ranskaan. Mies vaikutti aika flegmaattiselta, kaikki tuntui olevan vaimon syytä, jonka mies sanoi haluavan mieluummin olla Che Guevara, kuin vaimo ja äiti. Sitten äiti oli ilmestynytkin ja aloiteltiin elämää Ranskassa. Tupakkaa, muutakin pössyteltävää ja hanaviiniä kului runsaasti. Koko ajan oli sekä isällä että äidillä sätkä hampaissa ja viinilasikin kourassa. Isä otti rakastajattaren, joka antoi hänelle sen, mitä vaimo ei antanut. Vaimo puolestaan sanoi, ettei anna avioeroakaan. Murrosikäiset pojat turhautuivat ainaista riitelyä kuunnellessan ja oppivat vanhempiensa tunkkaisen ja pöllyisen elämäntavan. Nuorin poika oli ylivilkas. Hän tiesi sanoa: ”Minä Ranska, ei arabi eikä Englanti”. Joopa joo. Missähän sitä rakkauta oli? Luulenpa, että mistä tahansa Helsingin lähiöstä löytyy samanlaisia perheitä, joissa aikaa kulutetaan tupakan ja päihteiden voimalla. Minusta filmi oli kuvaus sekä yksittäisen syyrialaisen perheen että koko maan rappiotilasta. Lopussa äiti oli taas jättänyt perheensä ja haahuili Turkissa, sätkä koko ajan palaen, luurangon laihana ja silmänympärykset mustana.
http://www.hs.fi/kotimaa/a1456292738644
Merkinnät RSS-syötteenä