Otetaan mitä on

Onko kärsimys milloinkaan kaunista? Ehkä silloin, jos tietää saavuttavansa kärsimyksen kautta jotakin kaunista ja parempaa. Mutta, silmittömässä joukkotuhossa ei ole mitään kaunista, se on kärsimystä kauheimmassa muodossaan. Pitää tajuta, että tämän päivän kärsimys sai alkunsa jo kauan sitten viime vuosituhannella. Merkkejä ei vain haluttu tai osattu tulkita. On helpompi ummistaa silmänsä kauheudelta kuin kohdata se. Ennenkuin on pakko. Tuntuu, että kärsimys lisääntyy koko ajan ja kauneus vähenee. Ainakin kyky nähdä kauneutta katoaa. Joka puolelta silmiin ja korviin tunkeva pakolaisvirta ja terrorismin aalto tekevät lopulta kyyniseksi ja välinpitämättömäksi. Tekee mieli paeta turtumukseen ja askarella omia askareitaan entiseen malliin, maailmantilanteesta huolimatta. Ehkä niin onkin parasta. Esimerkki kärsivällisestä kauneudesta on kärsimyskukka, jonka keväällä hankin. Tuolloin se oli avannut yhden nuppunsa kotimatkalla paperisessa kääreessään. Sen jälkeen kukkia sai odottaa, nuppuja tuli kuitenkin koko ajan lisää. Vasta (leudon) syksyn aikana nuput rupesivat aukeilemaan yksi toisensa perään. Köynnöstävä varsi on jo surkastunut ranstakoksi, mutta kukkia aukeaa köynnöksen lopusta vieläkin päivittäin, toinen toistaan pienempinä. Koska ollaan jo marraskuun puolivälissä, olen iloinen jokaisesta kukasta. Siinä on kärsimyksen kauneutta. Katso Yle Areenasta yksinelävän kyykyttämisestä: http://areena.yle.fi/1-2467093

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015111320661876_ul.shtml

http://www.hs.fi/talous/a1447412372098