Otetaan mitä on

Aamulla kun heräsin, luulin, että on maanantai. Piti istua ihmettelemässä vähän aikaa, ennenkuin tajusin, että onkin (vasta) sunnuntai. Eilinen oli tuntunut  lepopäivältä. Vaikka kahvitilaisuus olikin kerrostalossa, kuljin alueelle kävellen, hyvän sään helliessä, omakotitaloalueen läpi. Hiljainen oli kylätie. Olin ainut jalankulkija. Omenapuut ja tuomet kukkivat. Paikalliset asukkaat, ne joilla ei ollut juhlia järjestettävänä, tekivät kaikessa rauhassa puutarhatöitä tai istuskelivat terasseillaan iltapäiväkahveilla. Ajattelin, että onnellisia ihmisiä, kun saavat elää niin rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä! Tunnelma oli leppoinen kuin vanhanajan viikonloppuina. Tuttu vanha lähiö, jonne olin menossa, oli sensijaan muuttunut. Väljyydestä ei enää ollut tietoakaan, kun kaikki ”tyhjät” pläntit täytetään uusilla kerrostaloilla. Juhlissakin uudisrakentaminen puhutti. Yhteiskunnan eriarvoisuus näkyi selvästi lyhyellä matkallani asemalta määränpäähän. –  Mutta, kaikkein selvimmin se, että kesä oli alkanut, näkyi siitä, että naisilla oli mekot ja hameet päällä! Paitsi minulla, olin iänikuisissa sammareissani ja tennareissani, koska ne ovat ainoat jalkineet, joihin tukipohjalliseni mahtuvat. Hyvä niillä onkin kävellä, mutta jos olisin sonnustautunut mekkoon ja tennareihin, se olisi ollut liian tyttömäistä meikäläisen ikäiselle, vaikken muuten olekaan mummolookin noudattaja..