Tultuani Virosta juhannusreissulta, jonka yhteydessä luovuin tutusta kesäkodistani, olen ollut jotenkin lamaantunut. Kait luopumisen tuska aiheuttaa sen, etten kykene toimimaan normaalisti. Olen niin solmussa, etten pysty päättämään pysynkö sisätiloissa vai lähdenkö ulos? Shoud I stay or should I go… Hukkaan menee hieno heinäkuu tällaisessa nyhjäämisessä. Mutta saa kait eläkeläinenkin lomailla joskus kotonaan ilman säännöllistä päiväjärjestystä? Kyllähän minä kaikenlaista suunnittelen, mutta toteutus tyssää kun en pysty edes aloittamaan mitään. Tuskastuneena katselen lehti- ja paperipinoja sekä lattoille kerääntyviä leivänmuruja. Puhumattakaan komeroiden kaaoksesta. Mutta kun minä en jaksa! – Lehdet ilmestyvät onneksi harvempaan näin lomakuukautena ja ainakin ne ovat usein normaalia ohuempia. Aikani on kulunut näitä kesälehtiä tutkaillessa ja luin yhden ohuen kirjankin… Tietysti lukuhommatkin olisi parempi tehdä ulkoilmassa, ja aamuisin olenkin lueskellut parvekkeella, mutta en ole kyennyt sen pidemmälle. Ilmoja ei voi syyttää. – Laivalta tullessani oli napannut jostakin telineestä uusimman Voima-lehden (6/2018), joka onnistuu jollakin tavalla voimaannuttamaan minua, vaikka en kirjoitetuista asioista ja jutuista aina pidäkään. Nyt oli kyseessä taiteeseen keskittyvä numero ja siitähän minä pidin. Pääkirjoituksen ”Jos ei tehdä enää taidetta, on sota” oli kirjoittanut Riihimäen Teatterin taiteellinen johtaja Janne Saarakkala, jonka kirjoittama oli myös ”Sisällön puute myy paremmin”. Artikkelissa kysyttiin: Kun halutaan kahvi ilman kofeiinia ja taide ilman taidetta, mistä on kyse? Sopii juuri minun tilanteeseeni se, että ”…emme halua luopua mistään. On parempi olla kuulematta, näkemättä ja tietämättä mitään, tekemisestä puhumattakaan. – On mukavampaa vajota fiktiiviseen nostalgiaan, … yrittää vain viihtyä ja sopeutua – esimerkiksi siihen, että meillä on plagioituja graduja ja kasvava määrä demokratioita, jotka eivät oikeasti ole demokraattisia. ”Käytännössä tämä tarkoittaa ihmisen kehityksen pysähtymistä.” – Kiinostava oli myös Salkkari-tähti Nora Rinteen kirjoittama: ”Lepsu viihde, ankara taide”, jossa hän toteaa, että taiteesta ei oikein tahdo saada palkkaa, eikä apurahoja riitä koko uralle. Hän siteeraa Teemu mäkeä, joka on todennut: ”suurin taiteen tuki yhteiskunnassamme ei ole apurahajärjestelmä vaan sosiaaliturva…” Nora Rinne kertoi turhautuneensa, koska hän oli työkykyinen ihminen, joka nosti vähän väliä tukia. Hänen ratkaisunsa oli palata entuudestaan tuttuun viihdetyöhön ja rahoittaa siten taiteen parissa toimimisensa. – ”Aktiiviset” työstä kieltäytyväthän taas käyttävät sosiaaliturvajärjestelmää taiteensa, tai mitä sitten tekevätkin, rahoittamiseen. Ja minäkin rahoitan tämän mitääntekemättömän oleiluni (mitättömillä) eläketuloillani. ”Ollaan tekevinään työtä, josta ollaan maksavinaan palkkaa” ei päde enää minuun.