Kulttuuri,Terveys ja sairaudet,Yleinen
Olen viime päivinä nauttinut ilmaisista elämyksistä. Tai mikäpä on ilmaista, mutta maksuttomista tapahtumista kuitenkin. Ja silti erittäin vaikuttavista ja nautinnollisista. Elämykset kruunasi vielä lopultakin tullut kesäinen sää. Perjantaina kävin Malmitalon galleriassa katsomassa Ritva Larssonin Katu-maalauksia. Suurehkot öljymaalaukset kuvasivat sitä, kuinka ”katu on toiselle koti, toiselle työpaikka ja komannelle paikka kulkemiseen.” Todella hätkähdyttäviä ja ajankohtaisia maalauksia. – Saman päivän iltana suunnistin työväenopiston laulun ja pianonsoiton opettajien konserttiin, joka oli virkistävä hetki taidokkaiden sopraanoiden ja hyvän pianomusiikin parissa. (Ainakin minun mielestäni). Mutta lauantaiaamuna oli tarjolla erilaisia sooloesityksiä, kun Viikin lehmät törmäsivät laitumelle, vuosi vuodelta suuremman ihmisjoukon seuratessa. Mikäpäs siellä oli ollessa ulkoilmassa ja auringonpaisteessa keväisen vihreyden ympäröimänä. Todellinen koko perheen tapahtuma, jonne sekaan mahtui muutama mummokin. – Iltapäivällä olin niin kelvoton, että laistin taloyhtiömme siivouspäivästä ja suuntasin jälleen tuttuun osoitteeseen työväenopistolle. Halusin nimittäin ehdottomasti nähdä työväenopiston teatteritaiteen perusopetusryhmän päätöstyöesityksen ”Leipäjonoballadi”. Esitys oli Emilia Pöyhösen jo vuonna 2009 kirjoittamaa nykydraamaa. Paljonhan on yhdeksässä vuodessa muuttunut, mutta ei suinkaan paremmaksi… Esitys oli mielestäni laadukkainta teatteria, mitä olen työväenopiston estradeilla nähnyt. Aika paljon puhuttiin raamatullisin totuuksin, mutta myös suomalaisia sananlaskuja käytettiin. ”Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia” pätenee nykypoliitikkojen henkisiin ominaisuuksiin. – Leipäjonot eivät ole kadonneet, yhä pidemmät jonot kiemurtelevat pakkasessa. Niissä on syntyperäisiä helsinkiläisiä, niitä jotka vielä kykenevät jonottamaan omin jaloin tai pyörätuolilla. Ne, jotka eivät kykene, kuolevat yksin kotonaan, jos heillä sellainen on. Koko maailmaa syleilevässä solidarisuudessa annetaan mieluummin (laittomillekin) maahantulijoille, kaikki, mitä heidän katsotaan tarvitsevan ja samalla jätetään syntyperäiset, varsinkin ikääntyneet kansalaiset ilman elämää ylläpitävistäkin toiminnoista. Ruokajonot eivät katoa, ja niissä on suomalaisia. Onko se oikeudenmukaista ja tasa-arvoista? Riippuu siitä, kuka miltäkin kannalta asiaa katsoo. – Perjantaisessa HS Metro-lehdessä riemuittiin: ”Helsingin terveysturismi jäämässä vähäiseksi”. Paperittomien terveydenhuollon kokonaiskustannukset ovat tänä vuonna noin 400 000 euroa. Kaikkiaan paperittomien terveyspalveluiden arvellaan nousevan 1.2 miljoonaan, mikäli terveysasemilla asioisi 1500 paperitonta vuodessa. ”Pelättiin, että palvelut houkuttelisivat kalliita hoitoja VAATIVIA henkilöitä saapumaan maahan”. Ymmärrän kyllä sen, että tarttuvat taudit hoidetetaan, mutta kuinka tulijat voivat vaatia, että heidän erilaiset vaativat
sairautensa hoidetaan ilmaiseksi? – Minä (junantuomana tosin) helsinkiläisenä diabeetikkona en voi vaatia edes kunnollista kunnallista hoitoa vaativaan sairauteeni, joka ei parane ikinä. Puhumattakaan siitä, että saisin tarvitsemaani muuta hoitoa. Aina vastataan, että ei korvata julkisessa terveydenhuollossa. Vaihtoehdot ovat vähissä minun kohdallani, koska olen yli 70-vuotias. Minulle enää tuskin kuuluu muu kuin veronmaksu. Liian korkealla prosentilla…
Merkinnät RSS-syötteenä